Astrid Seeberger
Den skamlösa nyfikenheten.
Stockholm: Weyler, 2010.
Olin entuudestaan lukenut Astrid Seebergerin kirjan esipuheen. Pia oli lähettänyt sen minulle, koska siinä oli ruotsalaisen kirjailijan Agneta Pleijelin kirjoittama esipuhe. ”Miten ylipäätään esitellä näin merkittävä kirja?”, kysyy Pleijel, joka itse tunnetaan myös kriitikkona. Esipuheen jälkeen oli halu lukea koko kirja. Se odottikin minua Tukholmassa. Pia oli löytänyt toisen kappaleen kirpputorilta.
”Kirjan on kirjoittanut lääkäri”, jatkaa Pleijel. ”Ja totta kai kaikkia kuolevaisia kiinnostaa tietää, mitä lääkäri kirjoittaa.” Minua se kiinnosti siksikin, että olin matkustanut Ruotsiin esittelemään suomalaista kirjallisuusterapiamallia ja ajattelin, että on hyödyllistä tutustua lääketieteelliseen esitystapaan. Ja vallankin kun ymmärsin, että tämä lääkäri arvostaa kirjallisuutta ja lukemista. Ja että hän tykkää P. O. Enquistin romaaneista, eritoten Henkilääkäristä.
Ensimmäinen tarina ”Kertomus Lordenista” (Berättelsen om Lorden) on salvata hengen. Lukija johdatellaan heti ensimmäisellä rivillä Karolinskaan, Yliopistosairalaan, jossa Astrid Seeberger työskentelee munuaisairauksiin erikoistuneena ylilääkärinä. Potilas nimeltä Lorden on kuollut. Kuolintodistukseen on kirjattu ajankohta minuutin tarkkuudella: 14.32. Mutta, Seeberger kirjoittaa, kukaan ei oikeastaan tiedä, milloin hän kuoli. Kun Lordenin sisar ilmoitti asiasta, oli tämä alkanut jo kylmetä.
Näin minut on jo imaistu tarinaan. Yhden ainoan kappaleen aikana. Kuka Lorden oikein oli? Miten hän kuoli ja missä olosuhteissa? Miksi lääkäriä kiinnostaa vanha potilas, nyt jo kuollut?
Lääkäri-ihmisen tapauskertomus
Tämä on tapauskertomus. Se on kirjoitettu koskettavasti. Tässä kirjoittaa lääkäri, joka on myös ihminen, ei pelkkä hoitokoneiston työntekijä. Ihmislääkärin näkökulmasta hän ihmettelee, miten pian ihminen voi kylmetä.
Ja siitä näkökulmasta hän pitää tarpeellisena ilmaista, miten kummallinen asia ylipäätään on kuolleeksi julistaminenkin. Lääkärillä on näet sellaistakin valtaa, performatiivista valtaa. Ymmärrettävää kummallisuus on silloin, jos ihminen on ampunut päänsä tohjoksi. Sellaisiakin tapauksia lääkäri joutuu kuulemma kokemaan. Mutta on se kummallista, kirjoittaa Astrid Seeberger, vaikka ihminen olisi kuollut niin kuin Lorden, hiipunut pois, vaikkakin yksin. ”Minä olen lääkäri. Olen nähnyt monen kuolevan. Mutta en ymmärrä sitä koskaan.”
Ei kuolemaa voi ymmärtää. Jotain olennaista siitä jää tieteen ja ihmisen ulottumattomiin. Eikä sitä voi selittää normaalilla ja rationaalisella arkikielellä. Seeberger tukeutuu runoon, Werner Aspenströmin runoon, samaan jonka hän kertoo lukeneensa isänsä hautajaisissa:
Me olimme kuulleet: niin kuin kynttilä olisi puhallettaisiin sammuksiin.
Me olimme lukeneet: ”nukahti rauhallisesti”.
Se muistutti jotakin muuta, hyönteistä
joka työläästi pyrki ulos kuorestaan
Jotenkin näin Aspenströmin runon ensimmäinen säkeistö menee pikaisesti suomennettuna. Se puhutteli Astrid Seebergeriä. Mutta ei runokaan tavoittanut hänen isänsä kuolemaa, sitä mitä se merkitsi hänelle. Esimerkiksi isän toista silmää, joka oli kuollessa jäänyt auki. Ihan niin kuin Lordenillakin. Hänelläkin toinen silmä oli auki. Se oli sininen. Hädin tuskin Seeberger kykeni näkemään sen. Ja ehkä juuri siksi hän halusi nähdä tarkemmin. Ymmärtää, mistä oli kyse.
Potilaan tarina ja lääkärin tarina
Toki Lordenin tapaukseen liittyy muutenkin jotain erityistä. Ei kai hänestä muuten kai kannattaisi kirjoittaa tarinaa.
Niin tai näin, Astrid Seeberger, munuaislääkäri ja ihminen, kertoo Lordenin tarinan. Se on tarina keskinkertaisesta balettitanssijasta, joka sairastui munuaissairauteen, jättäytyi toistuvasti pois hoidoista, menetti halun elää, ei enää välittänyt pitää huolta itsestään. Seeberger kertoo tarinan omasta näkökulmastaan, lääkärinä ja omakohtaisesti, ja myös sen pohjalta, mitä hän oli kuullut vuosien varrella potilaalta itseltään ja myöhemmin tämän kuoleman jälkeen omaisilta, siskolta ja veljeltä. Näkökulmaa voi kuvata ihmetteleväksi. Seebergerin kertomusta hallitsee halu ymmärtää – potilasta, Lordenia, ja ihmistä ylipäätään.
Luin Lordenin tarinaa Tukholmassa sattumoisin itsekin Söder Sjukhusetin sairaalahotellissa ahmien ja toisinaan taas hidastellen yksittäisten lauseiden kohdalla. Tunnustelin vuoroin Lordenin tarinaa ja vuoroin kertovan lääkärin puhetta, hänen äänen sävyjään ja hänen ihmetystään, haluaan selittää ja ymmärtää. Omien läheisteni joukossa oli tarina, joka muistutti tätä – ja joka kuitenkin on ratkaisevan erilainen. En voinut olla ajattelematta, että olisipa hän kohdannut yhdenkään näin empaattisen lääkärin kuin Astrid Seeberger. Samassa muistin omien kirjallisuusterapian asiakkaitteni joukosta yhden, joka oli kohdannut monenlaista hoitohenkilökuntaa. Empaattisiakin.
Agneta Pleijel kirjoittaa esipuheessaan, että on vain yksi Astrid. Voi olla. Mutta on mahdollista, että empaattisia lääkäreitä tulee jatkossa enemmän. Empatia, niin kuin Astrid Seeberger tietenkin tietää, on myös taito, jota voi harjoitella.
Narratiivinen lääketiede
Itse hän opettaa lääkäreitä osana narratiivisen lääketieteen (narrative medicine) ohjelmaa. Se on alkanut meillekin Suomeen rantautua, osin omia reittejään, osin kirjallisuusterapian ihmisten kautta. Oli miten oli, siinä lääketieteen opiskelijoille opetetaan kirjallisuutta. Tai oikeastaan kirjallisten kertomusten avulla heille opetetaan näkökulmataitoa, sitä että samaan asiaan voi olla erilaisia näkökulmia, että erityisesti lääkärin on tärkeää opetella ajattelemaan asioita myös toisen näkökulmasta.
Miksi sitä kirjallisuuden avulla opetetaan? Voitaisiinhan kai katsoa elokuviakin. Miksi siis kirjallisuutta? Siksi että lukemistutkijoiden mukaan kirjallinen kertomus sanallistaa – sana sanalta, yksityiskohta yksityiskohdalta – tuon toisenlaisen tarkastelukulman. Lukemalla pääsemme kaikkein lähimmäksi toisen ihmisen mieleen, kun voimme astua sisään kertojan ääneen, soittaa ja soinnutella sen sanojen ja yksityiskohtien, ajatusten ja tuntojen mukana.
Mutta Lordenin kaltaisen ihmisen tarina muistuttaa meitä siitäkin, että kaikki tarinat eivät ole hienoja ja siloisia. Silti ne voidaan kertoa, ja niitä on tärkeä kertoa, vallankin jos ne kerrotaan arvokkaasti ja inhimillisesti, niin että kertoja koittaa ymmärtää kohdettaan.
Lordenin tarinan opetus. Kaikkia ihmisiä ei ole mahdollista tavoittaa, mutta silti meidän on yritettävä. Se on ainoa mitä meillä on. On yritettävä saada yhteys, päästä keskustelemaan. Siitä voidaan sitten mennä eteenpäin. Munuaislääkärin agenda on toki toinen kuin kirjallisuusterapeutilla, mutta on meillä yhteistäkin.
